”Mä haluun! Äiti, mä haluun!”, kuului pienen tytön tahto kaupan kolmoskäytävällä. ”Ei oteta sitä tänään, otetaan muuta hyvää”, sanoi äiti tytölleen eteenpäin viittoen – kaikella sillä lempeydellä, jota viikon väsyttämässä äänessä oli vielä jäljellä. Katselin etäältä, kuinka äiti lohdutti tyttöä. Hän lupasi, että tämä saisi valita, mitä marjoja pakasteesta otettaisiin ja että kassalta voitaisiin ottaa se purukumipussi, jossa on Herra Hakkaraisen kuva. Sopimus oli ilmeisesti kyllin hyvä, sillä tyttö nieli pettymyksensä ja jatkoi matkaansa äidin kanssa. Lasta riemunkirjavalla brändäyksellään houkutellut lehmänläikikäs suklaavanukas jäi hyllyyn.

Kaksikon seuraaminen vahvisti käsitystäni siitä, että lasten vanhemmilla on supervoimia. He pystyvät työpäivästä väsyneinä, seuraavasta huolta kantavina ja iltapäivän ohenevan verensokerin hidastamina miettimään lapsensa parasta – silloinkin, kun tekisi mieli pistää kiire pauselle, nojata otsaa maitohyllyyn ja syödä itse paketillinen niitä lehmänläikikkäitä maitovanukkaita.

Äimistelen vanhempien supervoimia siksi, että koen itsekin stressaavina päivinä houkutusten ohittamisen kaupassa haastavaksi ilman, että kukaan niiden suuntaan edes viittoo. Ja houkutuksia eivät ole kasvikset ja hedelmät – ne ovat ne sokerilla, rasvalla ja vitivalkealla tärkkelyksellä kyllästetyt tuotteet, jotka kuiskivat väsynyttä kulkijaa luokseen.

Lapsikin stressaa – ja ehkä myös lohtusyö

Se, miten reagoimme stressiin, on yksilöllistä, mutta tutkimusten mukaan moni meistä hakee lohtua juuri sokerisesta ja rasvaisesta hötöstä. Tätä kutsutaan lohtusyömiseksi. Itseäni stressi, ruoka ja stressin lievittämisen käyttäytymismallit kiinnostavat siinä määrin, että päätin tutkia niitä gradussani. DAGIS-tutkimus tarjosi tähän hyvän mahdollisuuden, sillä siinä oli vuosina 2015–16 mitattu stressihormoni kortisolin pitoisuutta satojen päiväkotilasten hiuksista sekä kerätty tietoja heidän ruokavaliostaan.

Pienillä lapsilla tiedetään esiintyvän muun muassa päiväkotiympäristöön, perhetilanteisiin ja ystävystymisvaikeuksiin liittyvää, kortisolilla ”mitattavaa” stressiä, mutta pitkällä, viikkojen ja kuukausien aikavälillä sitä ollaan tarkasteltu varsin vähän. Ruokapuolella on tutkittu lasten stressiä suhteessa yksittäisten ruoka-aineiden kulutukseen tai ravintoaineiden saantiin, mutta vain vähän suhteessa ruokavalion kokonaisuuteen. Siksi hiuksen kortisolipitoisuuden heijastama lasten pitkäaikainen stressi ja aineistolähtöiset ruokavaliotyylit (ruoankäyttöaineistossa toistuvat ruokayhdistelmät) olivat kiinnostava tutkimuskohde.

Valtaosalla graduaineistoni 3–6-vuotiaista lapsista hiusten stressihormonipitoisuudet olivat tavanomaisissa rajoissa, mutta useilla kymmenillä lapsilla ne olivat huomattavan korkeita. Pienten lasten hiuskortisoliarvoista kuitenkin tiedetään hyvin vähän, ja siksi korkeatkin pitoisuudet saattavat olla tässä ikäryhmässä normaaleja, liittyä stressijärjestelmän kehittymättömyyteen tai johtua jostakin mittaukseen liittyvistä seikoista.

Tilastollisten analyysien mukaan näiden korkeimpia kortisolituloksia saaneiden lasten ruokavalio kuitenkin muistutti vähiten niin sanottua terveystietoista ruokavaliotyyliä, jossa yhdistyivät muun muassa pähkinät, siemenet, maustamattomat hapanmaitotuotteet, marjat, sokeroimattomat täysjyväviljatuotteet sekä kasviproteiininlähteet. Oletettavasti muita enemmän stressiä kokeneet lapset eivät siis syöneet muita enempää epäterveellisiä ruokia, mutta heidän ruokavalioonsa kuului muita harvemmin terveellisinä pidettyjä ruokia.

Supersankarit näkevät tulevaisuuteen

Lasten ruoankäyttöä ja stressiä tutkittaessa sekoittavia tekijöitä on paljon ja tulosten mahdollisia merkityksiä monia. Pidän uskottavana selityksenä tuloksilleni muun muassa sitä, että terveellisestä ruoasta kiinnostuminen vaatii energiaa, jota stressaantuneella lapsella ei välttämättä ole. Silloin lapsen on ehkä tavallista vaikeampaa lähteä tutkimaan uusia makuja luontaisten, makeutta suosivien taipumustensa ulkopuolella. Usein lienee myös niin, että stressaantuneella lapsella on stressaantuneet vanhemmat. Ja terveellisen ruoan valitseminen, valmistaminen sekä sokerilla ja rasvalla pyöristämättömien makujen pariin kannustaminen vaativat energiaa, jota vanhemmalla ei välttämättä aina ole.

Varhaislapsuus on aikaa, jolloin lapsi muodostaa pitkälle aikuisuuteen suhteellisen muuttumattomina pysyvät ruokatottumukset. Tutkimusten perusteella näyttäisi myös siltä, että kohtuus ja sallivuus luovat parempaa pohjaa terveellisille ruokatottumuksille kuin ehdottomuus ja ainainen rajoittaminen. Lehmävanukkaat, karkit ja keksit mahtuvat siis mukaan lapsen ruokavalioon. Silti vanhemmat saattavat tehdä etenkin stressaantuneelle lapselle kauaskantoisen palveluksen, kun he jaksavat stressistä ja kiireestä huolimatta kerta toisensa jälkeen opettaa, että ruokavalion kivijalka on sitä muuta hyvää.

Hannele Sorvari

Vastavalmistunut ravitsemustieteilijä, viestinnän tekijä, arkisten tilanteiden tarkkailija.

Sorvari H, pro gradu: Hiuksen kortisolipitoisuus ja ruokavaliotyyli 3–6-vuotiailla lapsilla Suomessa. Dagis-tutkimus, Helsingin yliopisto, 2018.